Mihin katosi laatu kilpailutuksesta?

Katsoin MOT:n dokumentin “Kilpailutushuuman kolhimat” ja nyökyttelin päätäni lähes koko dokumentin ajan. Dokumentista paistoi toki vahva negatiivinen asetelma sitä kilpailutusta kohtaan, jota suomessa on tehty vuodesta 2007 eteenpäin. Ennakkoasetelmasta huolimatta dokumentin totuuden siemen oli myös vahva. Uskon, että poikkeuksiakin joukosta löytyy. Eittämättä on kuntia ja kuntayhtymiä joissa on ajateltu kilpailutuksissa myös kokonaisuutta. Valitettavan usein hinta on kuitenkin ollut se määre, joka kilpailutukset on ratkaissut.

Koko Suomen mittakaavassa selvä ongelma kilpailutuksiin liittyen on havaittavissa. Suurin ongelma on laadun määritelmien puuttuminen kilpailutuksista. Laatupisteitä on kyllä jaettu, mutta millä perusteella? Olen kulkenut sosiaalialan kentällä reilun kolmen vuoden ajan ja laatunäkökulman heikko painottaminen kilpailutuksissa on noussut usein puheenaiheeksi. Vaikka laatunäkökulma olisikin kilpailutuksissa huomioitu, kilpailuttaja ei ole tiedusteltaessa osannut vastata seuraaviin kysymyksiin: “Mitä laadulla haetaan kyseisessä kilpailutuksessa?” “Millä tavoin yrityksen tulee osoittaa yrityksessä tehty laatutyö?” Voittipa tai hävisipä yritys kilpailutuksen, yrityksen panostusta laatuun ja toimintaympäristöön on arvostettu varsin vähän. Tällaisessa toimintaympäristössä hyvä laatu on puhtaasti yrityksen oma tahtotila riippumatta ulkoapäin tulevista toiveista tai määritelmistä. Totuus on se, ettei ulkoapäin tulevia selkeitä toiveita yksinkertaisesti ole. Laatuasioiden viestinviejänä tämä masentaa minua hirveästi. Kapeakin laadun määritteleminen antaisi palveluiden tuottajille tietoa siitä millä tavalla heidän tulisi laatutyötä yrityksissään tehdä. Samoin asiakkaat tietäisivät mitkä ovat ne kriteerit, joita palveluiden tuottajien tulee täyttää ja mihin he ovat sitoutuneet. Tällä hetkellä kaikki osapuolet kärsivät laadun alhaisen arvottamisen vaikutuksista. Yritykset eivät saa ohjausta ja tukea laatutyöhänsä ja asiakkaat eivät pääse vaikuttamaan palveluidensa laatuun omien mielipiteidensä kautta. Omavalvonta itsessään ei ole laatutyötä, se on tilannekuvaus tietyistä laatuunkin liittyvistä tekijöistä, mutta laatutyökalu se ei ole. Työkalut yrityksen tulee määrittää arkea vastaaviksi, sellaisiksi asioiksi joita seurataan ja analysoidaan säännöllisesti muualla kuin omavalvonnassa. Laatutyön tuloksien täytyy johtaa kehitystoimenpiteisiin ja päätelmiin, joiden toteutuminen käytännössä täytyy pystyä myös todentamaan.

Mihin laatu ja laadukkuus on siis kadonnut kilpailutuksista? Mielestäni asian suhteen on menty metsään siinä vaiheessa kun hankintalakia on alettu tulkitsemaan hinta näkökulmasta, ajattelematta tarkemmin sitä onko tulkinnassa liikkumavaraa ja mahdollisuuksia tapauskohtaiseen arviointiin. Yhden toimintaraamin taktiikka on turhan joustamaton, etenkin kun usein kilpailutuksissa menestyvät ne kenellä on rahkeita myydä halvimmalla tai jopa polkea toimialan hintoja alemmalle tasolle. Usein ne ketkä tähän pystyvät ovat isoja toimijoita tai riskinottajia. Useimmiten halvempi hinta perustuu puhtaasti markkinaosuuden maksimointiin ja sitä kautta tulevaan volyymiin. Isoilla yrityksillä on myös paremmat edellytykset ottaa takaisin jostakin toiselta markkinasektorilta tai liiketoiminta-alueelta alihinnoitellun palvelun aiheuttamat tulomenetykset. Riskinottajat ovat sitten oma lukunsa. Tässä kohtaa haluankin heittää ilmoille ajatuksen siitä, kuinka usein kilpailuttajat ovat tarkistaneet kilpailutuksiin osallistujien taloustietoja. Niistä nimittäin löytyy selviä viitteitä siitä, onko palveluntuottajalla käytännössä resursseja toteuttaa palvelu kuten luvattu vai onko yritys lähes konkurssikypsä. Sote alan yrityksissä ei kenties näitä tapauksia ole niinkään, mutta rakennusalalla on käynyt niin, että kilpailutettuja projekteja on seisahtunut urakoitsijan maksuvaikeuksiin.

Pienen toimijan on vaikea ellei jopa mahdotonta lähteä mukaan hintakilpailuun puhtaasti siitä syystä, että heillä ei ole siihen tarvittavia resursseja ja he toimivat rajatulla liiketoiminta-alueella, jossa heidän ydinosaamisensa on. Voi toki olla, että isompi toimija ostaa myös pieneltä paikalliselta toimijalta heidän tarjoamaa substanssiosaamista, mutta voi yhtä hyvin olla ettei näin käy. Selvää on, että isot yritykset määrittelevät ostamilleen alihankinnoille kilpailukykyisen hinnan, ja tämä hinta saatetaan antaa pienelle toimijalle ota tai jätä periaatteella. Onpahan kentältä kuultu myös suoranaista painostusta kiky-sopimukseen vedoten, että pienien palveluntuottajien on tarkistettava hintojaan alaspäin mikäli haluavat isommille palveluitaan tuottaa.

Toinen asia mitä ihmettelen suuresti on se politiikka mitä muutamissa kuntayhtymissä on harrastettu. Tämä kummallisuus on se, ettei kuntayhtymä suosi paikallisia toimijoita, vaan asiakkaita  pompotellaan kenties halvemman hinnan perässä toisinaan varsin pitkällekin tutuista ympäristöistä. Lastensuojelussa maisemanvaihdos saattaa olla tilanteesta riippuen perusteltua, mutta tämä taktiikka ei tuo varmasti apua mielenterveyskuntoutujille, kehitysvammaisille tai vanhuksille. Ei varsinkaan silloin jos asuinpaikka vaihtuu kolmen-neljän vuoden välein uuden kilpailutuksen seurauksena. Miksi asiakkaiden ja omaisten mielipiteitä ei kuunnella ja viedä käytäntöön?

Kilpailutukset tällaisenaan ovat mitä ilmeisimmin jäämässä historiaan. Mikäli uusi sote toteutuu kuten on ajateltu, toivon tulevilta maakunnilta selvää kannanottoa myös palveluntuottajien laadun määrittämiseen. Sote alan halpuuttaminen on johtanut järjettömiin ratkaisuihin, jossa asiakas omaistensa kanssa on jäänyt täysin vaille ääntä ja mahdollisuutta mielipiteen ilmaisuun. Toivon, että maakuntiin muodostettaisiin laadun määrittelemiseen ja seuraamiseen erikoistuneita foorumeita, jotka tukisivat ja ohjaisivat palveluntuottajia laadun osalta. Ei riitä, että jaetaan kirjallisia ohjeita vaan laatua täytyy myös seurata ja arvioida, muuten se jää unholaan.