fbpx

Minkälaisen minän minä rakennan sosiaaliseen mediaan?

Tämänkertaisessa blogitekstissäni pohdin sosiaalisen median identiteetin rakentumista. Samalla pohdin etenkin sijaishuollon nuorten identiteettiä mediassa.

Onko sosiaalisen median käyttäjien identiteetti samanlainen kuin todellisuuden fyysinen minä? Epäilenpä, että ei. Kuvia muokataan ja kuvan paikka ja kohde valitaan tarkasti. Kuvien muokkaamisen kautta olemme luoneet itsestämme hieman toisenlaisen, paremman ja päivitetyn version. Miksi näin tapahtuu? Ilmeisesti sosiaalisessa mediassa on helppoa mennä piiloon erilaisten filttereiden taakse ja häivyttää omasta mielestämme huonot piirteemme pois. Me siis teemme tämän identiteetin muokkaamisen ihan itse. Saamme myös kommenttia toisilta ihmisiltä kauniista kuvistamme tai jostakin kivasta yksityiskohdasta. Se saa meidät iloiseksi ja toistamme uudistunutta minäämme uudelleen, parannellen. Kuvien kommentointi saa meidän muokkaamaan ja parantamaan itseämme julkisuuden haluamaksi ja kavereidemme palautteen perusteella ihanneihmiseksi. Menetämmekö samalla menetämme itsemme ja persoonamme.

Kun ihminen haluaa erottua mediasta, se ei tapahdu erottumalla poikkeavasti, vaan olemalla ihanteellisen täydellinen. Erottuminen tarkoittaa täydellisyyttä jollakin mittarilla luettuna ja laskettuna. Ihminen on kummallinen käytökseltään tuolla mediassa. Hämmentävää on se, miten pitkälle tietyn samanlaisuuden tavoittelu menee ja minkälaiset ihanteet ja ilmiöt seuraavat toistaan. Toisaalta tämä ilmiö ei ole millään tavalla uusi. Muoti on vienyt ihmisiä vuosi satoja mitä kummallisimpiin suuntiin. On sidottu jalkoja pienemmäksi, käytetty peruukkia ja puuteria, kiristetty korsetilla vyötäröä ja lisätty tyrnuurilla peräpäätä leveäksi. Kaukaisissa Afrikan ja Etelä-Amerikan viidakoissakin ihmiset haluavat kuulua ryhmään, heimoon ja tunnustaa ryhmäidentiteettiä erilaisin tunnusmerkein, maalauksin ja viilloin. Ryhmä on tiivis, jos näytämme samalta, toimimme samoilla säännöillä ja puhumme samoin. Ei sosiaalinen media ole tullessaan tuonut tavallaan mitään uutta. Ainoa asia mikä selkeästi digitalisaation myötä muuttuu, on maantieteellinen raja. Ihmiset voivat kuulua ryhmään maapallon mistä tahansa maailmankolkasta. Internetin kautta löydämme yhteyden. Sitten täällä fyysisessä maailmassa aiheuttaa heimoutuminen keskustelua, ihmettelyä ja jopa syrjintä, miksei vihaakin.

Silti tämä tiettyyn ryhmään kuuluminen ei myöskään muuta meidän tapaamme kohdata erilaisuutta. Erilaisuus on aina kummastelun aihe. Persoonastamme riippuen kommentoimme sitä sitten ääneen tai hiljaa omassa mielessämme. Ehkä juuri kommentoiminen onkin se, mikä tässä kaikessa pistää silmään ja aiheuttaa kaikenlaista hälinää ja riitelyä, ei niinkään heimon ideologian tunnustaminen. Kun julistamme maailmalle kuuluvamme johonkin ryhmään, vastaa maailma hyväksyen meidät tai sitten meitä avoimesti vihaten. Julistaminen on pahasta ja tuomittavaa.

Julkinen minä?

Minkälainen on sijaishuollossa elävä nuori sosiaalisessa mediassa?

Hän kertoo julistuksessaan kuuluvansa pienen pieneen vähemmistöön, jota ei kaikkialla ymmärretä tai tunneta. Mikä on tuon sijaishuollon nuoren julistuksen tavoite? Haluaako hän itsepäisesti kaivaa verta nenästään, tulla kiusatuksi tai haukutuksi, sillä niin rujoa on kommentointi näille nuorille sosiaalisessa mediassa? En kyllä oikein jaksa uskoa tällaiseen masokistiseen ajatukseen. Toisaalta provosointiakin ihmisillä on tapana harjoittaa, toisin sanoen voidaanko provosointi nähdä yhtenä masokistisena muotona ja kiusaaminen netissä sitten sadismina? Motiivi ja moottori julkisen keskustelun aloittamiseksi on ainakin toistaiseksi minulle sosiaalisen median seuraajana hämärän peitossa. Näyttää tietenkin siltä, että nuoret haluavat saattaa ihmisille tiedoksi, mitä he ovat ja kuinka heidän tarinansa on mennyt. Tämä voisi tietenkin täyttää yhden motivaation osa-alueen. Mutta vaikka motivaatio olisikin kova, täytyy nuoren tietää ja ymmärtää, että kaikki eivät tykkää ja saattaa tulla vaikka lokaa niskaan, täytyyhän? Olisi suorastaan inhottavaa ajatella, että nuorelle tulee yllätyksenä tuo sosiaalisen media ikävämpi puoli. Voiko sijaishuollon nuori olla niin naiivi? Mitä jos ymmärrys ei riitäkään kaikkeen siihen, mitä sosiaalisen median pohjattomasta törkylaarista ammentuu? Aina se ei edes johdu näistä nuorista vaan niistä katsojista ja lukijoista, seuraajista. Siellä toisessa ns. vastaanottavassa päässä voikin olla suuren suuria ongelmia. Me emme tietenkään pysty poistamaan tätä seuraajien törkeääkin käyttäytymistä, mutta varmaan tietoisuutta on hyvä lisätä nuorille itselleen asian suhteen. Ehkä se suurin halu ja toiveeni on se, että näille sijaishuollon nuorille tarjottaisiin riittävästi tietoa järkevässä muodossa myös median ja julkisuuden kääntöpuolista. Että aina ei olekaan ihan okei, että kaikki tietävät kaiken sinusta ja tarinasi tai että sympatiaa ja ymmärrystä voi saada myös muilla keinoilla kuin sosiaalisessa mediassa öyhöttämällä.

Omalla kohdallani riittävä tieto ja tietämys ovat pelastaneet minut monelta kommellukselta. Toki on kohdalleni myös kommeluksia osunut, mutta tiedon turvin olen voinut niitä järkevästi käsitellä. Olen sitä mieltä, että tämän kaiken tutkitun ja osin vielä hämärän peitossakin olevan tiedon tulisi kuulua nuorille opetettaviin asioihin ja tätä ilosanomaa on sitten tutkimustyönikin levittämässä. Ikään kuin todeten, että näin on nyt, mutta jatkossa ei tarvitse olla. Kiinnostavaa on myös nähdä, miten sosiaalinen media meitä kuljettaa ajatuksesta ja haasteesta toiseen. En tahtoisi kenenkään kokevan aiheetonta häpeää omasta julkisesta purkauksestaan. Häpeä kun on niin kiusallinen ja voimakkaasti omissa nahoissa tuntuva asia, että sitä olisi hyvä pystyä välttelemään tai ainakin lieventämään. Toki oppia ei tule, ellei joskus mokaa oikein kunnolla. Nuoruus on kokeilun aikaa, on hyvä testailla omia ja oman elämän rajoja, mutta kaikkea ei tarvitse julkisesti huutaa. Olen sitä mieltä, että sijaishuollon normalisoiminen on hyvä asia. Se, että nuorta ei luokitella ainakaan sijaishuollon perusteella, tulisi olla tavoitetila kaikessa sosiaalityössä. Keskustelu hyvässä hengessä asiasta olisi myös plussaa. Mutta osaammeko me? Kykenemmekö sellaiseen puheeseen, joka tuottaa arvokasta tietoa, ilman minkäänlaista leiman lyöntiä erilaisiin ihmisiin? Ehkä en luota ihmisiin ja ihmisen kykyyn toimia osin nimettömässä mediassa. Niin kauan, kun voimme piilottaa todellisen itsemme mediassa, kohtaamme väistämättä vihaa ja syrjintää. Ihminen ei oikein muuta osaa.

Katso ihminen, ecce homo!

0