Tutuu, että viimeaikoina ovat otsikot olleet täynnä ohjeita siitä, miten selviytyä arjen paineesta ja ladata akkuja, jotta pystyisi antamaan parastaan. Vaikuttaa siltä, että ihmisten tulisi jaksaa enemmän ja kuitenkin myös antaa itsestään enemmän myös vapaa-ajalla. Joillekin se vain on turhankin vaativa yhtälö.
Tämän kovan talouden aikana ihmisistä yritetään saadaan irti yhä enemmän ja enemmän. Mutta vähitellen on alkanut näyttää siltä, että ihmiset tarvitsevat jotakin muuta. Pelkkä työ itsessään ei riitä, pitäisi löytyä myös työn imu. Innovaatio. Riemu ja ylpeys omasta osaamisesta.
Kaiken tämän suorittamisen lomassa sitten pitäisi kehittyä ihmisenä, suorittaa tutkinto ihmisyydestä ja lopulta pystyä toteamaan; Elin hyvän elämän. Elin täydesti.
Meidän pitäisi pystyä keskittymään olennaiseen, mutta tämä taito meiltä on viety. Välillä on tuntunut, että etenkin naisten “hyvyys” mitataan sillä, kuinka monta asiaa pystyy kerralla suorittamaan. Kuinka tehokas oikeastaan onkaan. Ja sitten terapioissa hoidetaan sitä uupunutta äitiä, joka ei enää jaksa suoritaa ja jolla on oman elämän avaimet olleet jo vuosia hukassa.
Lisäksi sosiaalinen media on alkanut rummuttaa samaan aikaan Hyvää elämää. Täyttä elämää. Ja kaiken tämän keskellä pitäisi muistaa hengittää. Pysähtyä. Keskittyä hetkeen. Mitä meiltä oikeastaan vaaditaan? Mihin tässä hengittelijöiden joukossa oikeastaan pyritään?
Mindfulnessissa hengitys on ankkuri. Se on elintoiminto, jota on helppoa seurata, joka toimii tahdosta riippumattomasti ja jonka konkreettisuus itsessään on hyvin ilmaisuvoimainen. Mitä pinnallisempi ja kiihtynyt hengityksemme on, sitä hätäisempi psyykkinen olomme on. Ahdistuksen lisääntymisen myötä lisääntyy kiireen tuntu, hätä suorittamattomista tehtävistä. Kireys lisääntyy ja samallame lamaannumme. Aiheutamme siis itse oman oravanpyörämme.
Miten viisas onkaan lapsi, joka toteaa äidin kiukkuhuudon päätteeksi: “Muista mutsi hengittää välillä.” Lapsi on mindfulnessin ytimessä.