Lapsen ääni 2020 – oikeus vai velvollisuus

Tämän artikkelin on kirjoittanut Saluksen sosiaalialan asiantuntija Marjut Jokela. Marjutin suuria mielenkiinnon kohteita ovat lastensuojelu, lasten ja nuorten osallisuuden vahvistaminen ja lapsen äänen näkyville saattaminen lastensuojelussa.

Otsikon luku 2020 viittaa vuoteen 2020, jolloin sosiaalialan kentällä tullaan painottamaan mm. sitä miten ja millä tavoin yritykset ovat huomioineet asiakkaan osallisuuden. Tästä lisää myös seuraavissa blogikirjoituksissa.

“Näin lastenoikeuksien päivänä armon vuonna 2017 on ehkä hyvä hetki istua alas ja miettiä, mihin suuntaan lapsen oikeudet ovat menossa.

YK:n lapsen oikeuksien yleissopimuksessa vuodelta 1989 artiklassa 12 sanotaan: Sopimusvaltiot takaavat lapselle, joka kykenee muodostamaan omat näkemyksensä, oikeuden vapaasti ilmaista nämä näkemyksensä kaikissa lasta koskevissa asioissa. Lapsen näkemykset on otettava huomioon lapsen iän ja kehitystason mukaisesti. Tämän toteuttamiseksi lapselle on annettava erityisesti mahdollisuus tulla kuulluksi häntä koskevissa oikeudellisissa ja hallinnollisissa toimissa joko suoraan tai edustajan tai asianomaisen toimielimen välityksellä kansallisen lainsäädännön menettelytapojen mukaisesti.

Jotenkin jään miettimään erityisesti sitä, mitä sanotaan artiklan 12 toisessa osassa ”…tulla kuulluksi häntä koskevissa oikeudellisissa ja hallinnollisissa toimissa joko suoraan tai edustajan tai asianomaisen toimielimen välityksellä”. Tämän virkkeen loppuosaan vedoten kohtuullisen monta mielipidettä on kerrottu aikuisen toimesta, muutettu tilanteeseen sopivaksi ja oletettu samalla toimittavan lapsen edun mukaisesti. Varmasti suurimmassa osassa tapauksia on onnistuttukin tekemään täydellisen oikea tulkinta lapsen kannalta ja lapsi saa kokea kuulluksi tulemisen. Mutta entä, kun kuulijalla on jo vahva käsitys lapsen parhaasta, eikä lapsen kertoma tue tätä käsitystä? Eikö usein käykin niin, että lapsen mielipide tuolloin ohitetaan, koska aikuinenhan oikeasti tietää, mikä on lapsen paras.

Olen usein miettinyt, millä periaatteilla me aikuiset luomme käsityksen lapsen parhaasta. Onko se meidän oma lapsuuskokemuksemme ja koulutuksemme sekä elämänkokemuksemme muovaama illuusio, vaiko todella pystymme arvioimaan juuri tämän lapsen juuri sitä parasta arkea? Tiedän, ettei ole olemassa yksiselitteistä vastausta. Tiedän myös, ettei kaikkia osapuolia tyydyttävää vastaustakaan ole olemassakaan. Silti tänä päivänä mietin, miten me aikuiset omilla toimillamme ja valinnoillamme voisimme kuulla lapsen omaa mielipidettä ja kyetä kuuntelemaan tuota mielipidettä ilman asenteellisuutta ja ”kyllä minä tiedän” -asennetta. Voisiko kehittää sellaisen suorapalautteisen järjestelmän, jossa lapsi, ilman aikuisen tiukkaa kontrollia, tuottaa mielipiteen omasta olemisestaan ja omista tärkeistä asioistaan ja näin tehtyään saa asiallista palautetta omassa asiassaan. Kokemus kuulluksi tulemisesta kun on kuitenkin oikeus lapselle ja meillä aikuisilla on velvollisuus kuulla tuota mielipidettä, vaikka se tuottaisikin kritiikillään meille ehkä jopa häpeän tunteita.

Lapsen oikeus kuulostaa hienolta ja ihanalta asialta ja on upeaa nähdä, miten lasten mielipiteitä löytyy hellyttävinä lausahduksina naistenlehtien huumoripalstalla. Mutta vielä hienompaa olisi, että meillä upeassa Suomessa, olisi järjestelmällistä koulutusta lapsen kuulemiseen liittyen niin, että kaikki vaikeimmatkin asiat saisivat niille kuuluvan paikan ja että me aikuiset kykenisimme lapsen ääntä kuulemaan silloinkin, kun äänellä puhutaan meille liian vaikeasta ja jopa pahasta asiasta käsittää tai ymmärtää.”